perjantai 3. kesäkuuta 2016

Halokehrät -esitykset Turussa ja Helsingissä

Halokehrät on Leena Ritva Koskisen ja Marko Laihisen monitaiteinen teos, joka yhdistelee keskenään videotaidetta, performanssin ja runojen live-luennan.
Esitys kestää 17 minuuttia.
Yhteisteos juurtaa ajankohtaiset aiheensa Laihisen kirjasta Halokehrät (Poesia), joka valittiin Vuoden Aforismikirjaksi 2015.



KE 5.10.2016, osana festivaalin Showcase Turku -avajaiskävelyä, esitys n. klo 20 alkaen Nykytaidetila Kutomolla. (Kalastajankatu 1 B, 20100 Turku)

New Performance Turku Festival Ohjelmisto 2016.

LA 27.8.2016 Kansallisteatterin Lavaklubilla, Poesian Syysjuhlassa, jota vietetään 17–23 tänä vuonna teemalla Jälkifossiilinen runoilta. Se kuuluu monipäiväisen Runokuu-tapahtuman ohjelmaan. 
Halokehrät -esitys alkaa kello 18:30. 

Muu illan ohjelma löytyy täältä.

Teoksen ensi-esitys:
SU 5.6.2016 B-galleria, Turku klo 15:00

Otteita Turun ensi-esityksestä 5.6.2016. 
(Valokuvat: Mika Aaltonen)



















Halokehrät on Vuoden aforismikirja 2015



Halokehrät on valittu Vuoden aforismikirjaksi 2015. 
Vuosittain vaihtuvaan valitsijaraatiin kuuluivat tällä kertaa filosofi, kirjailija Johannes Ojansuu ja aforisti Hanna-Leena YlinenRaadin sihteerinä toimi Janne Tompuri Suomen aforismiyhdistyksestä. Palkittu saa kunniakirjan.
Raadin perustelut:
Halokehrät on ehjä ja hallittu kokonaisuus. Teos on muodoltaan runokirja, mutta sen runot hajoavat aforismeiksi ja aforismit muodostavat pieniä runoja. Halokehrät yhdistää kiinnostavasti runoutta ja aforistiikkaa yli rajojen. Laihisen kirja sekä tunnustelee että uudistaa aforismin rajoja.
Teoksen esittely kustantajan Poesian sivulla. Teos on sieltä luettavissa myös ilmaiseksi PDF-versiona.
Lisää Suomen aforismiyhdistyksen kotisivulta.

maanantai 30. toukokuuta 2016

Halokehrät Kiiltomadossa



Luettavissa Kiiltomadon sivulta täältä.


Viestinnän läpäisee nykyään taloudellinen diskurssi. Puhutaan tuotoista ja hyödyistä, säästöistä ja investoinneista. Tällaisen puheen vallatessa yhä uusia elämänalueita syntyy kysymys, mitä näiden käsitteiden käytön yleistyminen tarkoittaa ja mitä se tekee ihmiselle. Runous ja aforistiikka pystyvät näyttämään jonkinlaisen vastauksen tähän.
Halokehrät on Suomen aforismiyhdistyksen puheenjohtajana toimivan Marko Laihisen esikoisteos, joka ylsi Tiiliskivi-palkintoehdokkaaksi. Halokehrät edustaa samanaikaisesti sekä runollista aforistiikkaa että aforistista runoutta, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa yhteiskuntakriittisyyden yhdistämistä nykyrunoudelle ominaiseen moniäänisyyteen ja visuaalisen asettelun hyödyntämiseen.
Valtaapitävien kieli pyrkii usein kätkemään asioita yksiselitteisyyteensä.
Kuten aforistiikassa yleensä, Laihisen ilmaisu perustuu tiiviille lauseille. Näitä aforistisia lauseita hajautetaan säkeiksi, jolloin avautuu useita merkityksiä esimerkiksi lukusuunnan mukaan. Laihisen pelkistetty ilmaisu jättää väkisinkin aukkoja säkeiden väliin, eikä merkitys abstraktisuutensa takia aina hahmotu helposti: ”ihmisen tausta, kehykset/ ensimmäinen todellisuuskäsitys magneetteineen/ pakkolunastetaan” (s.50). Onneksi kokoelmassa on lähestyttävämpääkin kieltä: ”En katso enää luonto-ohjelmia, ne kertovat nykyään vain ihmisestä.” (s.22).
Moniselitteisyydellä on ilman muuta paikkansa nykyrunoudessa, ei vähiten siksi, että moniselitteisyys on yksi yhteiskunnallisen vastarinnan muoto. Valtaapitävien kieli pyrkii usein kätkemään asioita yksiselitteisyyteensä, mutta runous pystyy moniselitteisyyden avulla muistuttamaan, että kieltä käytettäessä asiat ovat harvoin sitä, miltä näyttävät.
Monien suiden yhteiskuntakritiikkiä
Halokehrien rakenteessa tapahtuu siirtymä ensimmäisen ja viimeisen osaston välillä. Ensimmäisessä osastossa otetaan kiihkeimmin kantaa nyky-yhteiskuntaan ja sen ilmiöihin. Teoksen loppua kohden osastojen sävy muuttuu hyökkäävän kantaaottavasta mietteliääksi, jopa resignoituneeksi.
Jos haluaa ottaa kantaa, on lähdettävä omasta oikeassa olemisesta.
Ensimmäisessä osastossa kritisoidaan nykyajan ilmiöitä, muun muassa statuksenpalvontaa ja yksilökeskeisyyttä. Huomioita ja kannanottoja esitetään sarjatulella, mutta jossain määrin jää auki, tulevatko kaikki puheenvuorot samalta puhujalta vai onko kyseessä pikemminkin Pentti Saarikosken Mitä tapahtuu todella -teoksen tai Harry Salmenniemen Texas, saksien kaltainen kollaasi erilaisten puhujien lausumista ja ajatuksista. Jälkimmäistä tulkintaa ainakin tukee osaston viimeinen sivu: ””Minä ajattelen omilla aivoillani!”/ mikä moninkertainen erehdys/ [–]/ |ihminen näkee järjestystä sielläkin/ missä sitä ei ole” (s.17). Voidaan tulkita, että Halokehrien ensimmäinen ja yhteiskuntakriittisin osasto ei pyri muodostamaan kattavaa esitystä mistään tietystä totuudesta vaan pikemminkin näyttää, millaisin eri äänin ja ajatuksin yhteiskunnallista tilannetta voi lähestyä.
Eräs kokoelman mielenkiintoisimmista runoista löytyy kuudennesta osastosta. Runossa puhuja ottaa kantaa siihen, millaisia eettisiä ongelmia liittyy yhteiskunnallisten kysymysten kommentoimiseen. Jos haluaa ottaa kantaa, on omaksuttava positio, jossa lähdetään omasta oikeassa olemisesta. Toisinaan tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi heikompiosaisten puolesta puhuva tuleekin vain tehostaneeksi omaa ääntään, sankaroimaan itsensä: ”oikeassaolio, pullasorsainen kritiikkinsä, robinhoodaus/ siten itsensä sankaroiminen/ edellyttää heikompiosaisten hyväksikäyttöä” (s.17). Samalla sivulla todetaan, että ”kokonaan kuvasta poistuminen on mahdotonta/ ihmisiä on liikaa”. Runossa puhuja ei kuitenkaan ilmaise omaa positiotaan, mikä synnyttää kiehtovaa paradoksisuutta.
Yksityistä moralismia
Aforistiikassa pyritään usein antamaan subjektiiviselle toteamukselle universaalin totuuden ilmiasu tehokkaalla kielellä ja selkeillä vastakkainasetteluilla. Halokehrien ensimmäisessä osastossa on lause, joka samanaikaisesti sekä noudattaa tätä aforistiikan keinoa että ilmaisee skeptisyyttä sitä kohtaan: ”yleisille totuuksille voit laittaa yksityisen pisteen” (s.8). Mikään ei ole kiveen kirjoitettua, ja lukija saa tehdä yleisinä totuuksina esitetyistä väitteistä omat johtopäätöksensä. Tämä on ovela veto, jolla pystytään kiertämään sudenkuoppa nimeltä moralismi.
Halokehriä voi pitää vähintäänkin mielenkiintoisena esimerkkinä aforistiikan ja nykyrunouden yhdistelmästä.
Halokehrien kaltaisen teoksen kohdalla on riski, että ilmaisu välillä sortuu sosiokriittisyydessään helppoihin, jopa korneihin ratkaisuihin: ”aikamme tabut nostetaan säännöllisillä väliajoilla/ AAA-luokan studioissa mukanäkyville/ mukapuhumme/ mukakeskustelemme/ mukaymmärrämme/ mukarehellisesti/ mukahyväksymme/ mukasuvaitsemme” (s.71). Painava pointti hukkuu tässä esimerkissä keinojen toisteisuuteen. Enimmäkseen kriittisyys on kuitenkin tuotu luontevaksi osaksi runoilmaisua, eivätkä ajoittaiset ilmaisun heikkoudet saa kokonaisuutta vaikuttamaan naiivilta.
Kokonaisuutena Halokehriä voi pitää vähintäänkin mielenkiintoisena esimerkkinä aforistiikan ja nykyrunouden yhdistelmästä. Molempien lajityyppien antamia mahdollisuuksia on käytetty kohtuullisen laajasti.
Halokehrät ei kuitenkaan ole helppo teos. Se haastaa lukijansa niin paradoksaalisen sisältönsä kuin tekstin visuaalisen asettelun mahdollistaman monimerkityksellisyyden kautta. Teos antaa ajattelun aihetta, muttei lopullisia vastauksia – pikemminkin teos houkuttelee kyseenalaistamaan itsensä.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Poimittu kommentti


Jaakko Mikkolan Turun Sanomiin 9.12.2015 tekemässä jutussa, jossa esiteltiin tämän vuoden uusia kirjoittajia.




perjantai 4. joulukuuta 2015

Halokehrät Parnassossa


Runo on lauseiden
väliin jäävä lentoreitti

Marko Laihinen
Halokehrät
Runoja, 91 s.
Poesia, 2015

Miten runo rakentuu? Missä runo tapahtuu? Marko Laihisen esikoisrunokokoelmassa runo voi olla kahden sivulle laskeutuneen lauseen väliin jäävä vapaa tila, jossa assosiaatio liikkuu, siivekkäänä tai liukuen. Kehrä, haloilmiö? Jään miettimään kirjan helähtävänlyyristä nimeä: halohan on ilmakehän optinen ilmiö. Halot syntyvät, kun auringon tai kuun valo taittuu ilmassa leijuvista jääkiteistä.

Tarvitaan siis valonlähde, ja tarvitaan jotakin kovaa ja jäistä, kiteiden leijailu ilmassa. Kokoelman pohjavire onkin yhtä aikaa toiveikas ja pettynyt, yhtä aikaa kriittinen ja rakastava.

Suomen aforismiyhdistyksen puheenjohtajanakin toimiva Laihinen näyttää, mihin kaikkeen aforismi ulottuu ja millä tavoin aforismin ja runon rajat liukuvat ja liikkuvat. Laihisen kieli on nautittavaa: notkeaa, yllätyksellistä, vilkkaasti liikkeessä, kaunistelematonta mutta kaunista, omintakeisesti sanoja koostavaa.

Runojen asettelu nostaa esille myös typografian runon osana. Rivien asettelulla ja välimerkkileikillä tehdään eroa myös perinteiseen aforismikokoelmaan, joka on, määritelmän mukaisesti, proosaa. Halokehrissä kiteitä lennähtelee, laskeutuu sivuille.

Pohjimmiltaan Halokehrät on ankaran yhteiskuntakriittinen kokoelma. Ihmisen osa ja paikka maailmassa nähdään paljolti luonnollisista muodoista vieraantuneena. Ratkaisuja on vaikea löytää kun leluyhteiskunnassa / karamelliväreihin kastetut prinsessat ja peterpanit säilötään / aikuisuuteen. Nerokkaasti runo toteaa: Inhoan niitä kuvia, joita näen / tyttärieni muotoisista ikkunoista. Kuitenkin lapsuus – sen tuoreus ja pilaantumattomuus – on se kohta, jossa toivo asuu. Laihinen kirjoittaa: lapsi opettaa minulle, kun silmät laittaa kiinni / tämän auton kulkusuunta vaihtuu, ruskeasta / pölyisästä metallista / kimpoilee / kikatus / kikatus. Helinä irtoilee leijumaan.

Halokehrien maailma on laaja, kuin korkealla leijuvan kiteen perspektiivistä nähty. Runoon mahtuvat niin pitkänmatkanjuoksija kalaharissa, herra luther ja herra weber, hommaforumissa haukutut vihervasurihyysääjät kuin pikkutyttöjen prinsessaleikitkin. Ihmisen osa on nähdä oma kuvansa paljaaksi ajellussa orangissa, jota käytetään bordellissa seksiorjana. Ihmisen outous on ääretön, (epä)inhimillisen käyttäytymisen muodot loputtomat.

Laihinen luo kirjaansa tarpeellisia, virkistävänherättäviä uudissanoja saadakseen kuvattua maailman monenkirjavuutta. Toisinaan lauseiden yhteys toisiinsa on niin himmeä, että halo juuri ja juuri erottuu kaikessa valtavuudessaan.

Lukijan, aamukahvipöydässä uutismyrsky edessään, on pystyttävä säilyttämään elämisen mielekkyys löytämällä yhteydet asioitten välillä. Jokin pitää meidät koossa ja kiinni tässä maailmassa.

Halokehrät etsii taidokkaasti runoissaan tätä jotakin. Se etsii mieltä, syytä, toivon rautalankaa pitämään ilmiöitten yhteydet koossa; välistä lanka on melkein näkymättömän ohut.


                                                                                     Johanna Venho


Julkaistu Parnasson numerossa 6-7/2015


Samaisessa Parnassossa Kari Hongisto viittaa myös Halokehrät-kirjaan artikkelissaan
Kuin kaksi harjaa - vastakarvaan, joka käsittelee aforismin ja filosofian suhteita.